Numancia

Pikku-pioneeri huutaa iskulauseita koulun aamunavauksessa. Hänen kasvoillaan hehkuva puna ja otsalla sykkivä suoni antavat sanoille pontta. Hänen toistamissaan lauseissa piilee pelottava metafora: ”ennen voisi saari hukkua mereen kuin tunnustaisimme tappiomme”. Korttelin puolustuskomitean (CDR) seinällä tietyt sanat ovat vallanneet koko yläosan: ”Jos menen eteenpäin, seuraa minua, jos pysähdyn, työnnä minut eteenpäin, jos peräännyn, tapa minut”. Samaan tapaan mietiskelee Korkein Johtajamme tämän lauantain lehdessä: ”uhrattuamme niin monia elämiä ja tehtyämme niin monia uhrauksia puolustaessamme itsemääräämisoikeuttamme ja oikeudenmukaisuutta, Kuubaa ei voi odottaa kapitalismi rannan toisella puolella”.

Mieleeni tulee Numancian- taistelu ja kieltäydyn sen tarjoamasta äärimmäisyydestä. Uskoin jo kerran tähän tarinaan, kun pikkutyttönä juoksin sireenihälytyksessä pakoon invaasiota, jota ei koskaan tullut. Saaren perusta ei kuitenkaan tule vajoamaan- olen pahoillani, että joudun tämän uutisoimaan näille sankareille – oli polittiinen järjestelmämme mikä tahansa.Puut eivät irtoa juuriltaan ja kivet, jotka todistivat intiaanien joukkotuhoa eivät muuta paikkaansa eikä muu maailma sitä edes juuri tule huomaamaan. Älkää siis pelotelko hirveyksillä ja maailmanlopulla. Olen jo liian iso sellaiseen.

Kaikki tämä tulee tapahtumaan ja se onkin jo käynnissä. Numancia tapahtuu vain joidenkin ihmisten mielissä, muiden mielissä tulevaisuus on pidempi kuin taakse jätetty aika.