Missä ovat marssit?

On jotain, mikä loistaa poissaolollaan tutussa maisemassamme. Nuo marssikutsut, jotka kaksi vuotta sitten olivat niin tavallisia, ovat yhä harvinaisempia ja enää oi ole tunnetta kaupungista, joka olisi aina varuillaan. Harvoin kului kuukauttakaan, ettei meitä havannalaisia olisi kutsuttu mielenosoitukseen huutamaan iskulauseita ja taputtamaan palopuheille. Saimme silloin aina tietyin väliajoin lusikallisen hysteriaa, joka oli tarpeellista, jotta tuntisimme itsemme jatkuvasti piiritetyiksi.

Noina jatkuvien marssien päivinä julkiset palvelut sulkeutuivat ja kaupungin koko liikennekalusto kuljetti ihmisiä toisista maakunnista kasvattamaan osallistujien lukumäärää. Ne olivat päiviä, jolloin kadut täyttyivät maahan poljetuista paperilipuista ja vesipisteistä janon samuttimiseen.

Kaupunki meni tukkoon ja me, jotka odotimme, että mielenosoitus menisi ohitse, tunsimme, että seurasimme liikekannallepanoa, joka ei koskaan loppuisi. Ne olivat päiviä, jolloin oli parempi jäädä kotiin ja odottaa, että huudot, hermostuneisuus ja kaiuttimet hiljenesivät. Se ei kuitenkaan mennyt täysin niin kuin kamerat ja lehtiuutiset sen näyttivät. Hallituksen järjestämillä poliittiseilla kokouksilla oli myös hauska puolensa.

Yläasteen oppilaat pitivät erityisesti siitä, että tunnit peruttiin ja he saivat leikitellä väkijoukon keskellä. Työpaikoilla monet pitivät enemmän mielenosoitusten hässäkästä, joka mahdollisti kotiin livitämisen kuin työpäivästä pomon silmien alla. Jopa ne, jotka tykkäävät lääppiä muiden vartaloita busseissa, pystyivät käyttämään mielenosoitusten veäntungosta hyväkseen. Epäviralliset myyjät odottivat, että häly ja hurraa- huudot laantuisivat ja alkoivat myydä suuria määriä pähkinöitä, täytettyjä leipiä ja limsaa.

Ei mitenkään niin, että kaipaisin marsseja, mutta kaupunki vaikuttaa erilaiselta ilman näitä eforisia kokouksia, ilman korokkeella huutavaa johtajaa ja ilman aitoja tai teeskenteleviä lipunheiluttajia.