Paistinpannun tahdissa

Vanhat keittiövälineet, joilla olemme ruokkineet perheitämme ovat muuttuneet – tilanteen niin vaatiessa- vaalilipuksi, jota emme voi viedä uurnille ja siksi kädeksi, jota emme uskalla nostaa kokouksissa. Mikä tahansa esine käy, jos tilan käyttöä vaaditaan: kangas, joka on viety parvekkeelle, sanomalehti, joka jaetaan yleisölle ja kattila, joka soi muiden joukossa. Lusikoiden ja paistinpannujen metallinen kuoro tämän vuoden 1. toukokuuta kello 20:30 voi muodostua ääneksemme, jotta voimme sanoa sen, mikä meillä on juuttunut kurkkuun.

Matkustusrajoitukset Kuubaan ja sieltä pois ovat kestäneet liian kauan. Niinpä soitan kattilaani vanhempieni puolesta, jotka eivät koskaan ole päässeet ylittämään merta, joka erottaa meidät maailmasta. Soitan kattiloita myös omasta puolestani, koska viimeisenä kahtena vuotena olen päässyt matkustamaan vain virtuaalisesti.

Nopeutan lusikan rytmiä, kun ajattelen Teoa, joka olisi tuomittu pysyvään maasta poistumiseen, jos hän lähtisi maasta ennen kuin täyttää 18 vuotta. Kilistän Edgarin puolesta, joka on ollut nälkälakossa sen jälkeen, kun hänen maasta poistumisensa kiellettiin seitsemättä kertaa. Metallikonsertin lopuksi omistan pari nuottia Martalle, joka ei päässyt katsomaan vastasyntynyttä lapsenlastaan Floridaan.

Ehkä tämän paistinpannun hakkaamisen jälkeen siitä ei ole edes munien paistamiseen. Mutta tuon tarpeeellisen ”elintarvikkeen”, matkustamisen, vapaan liikkumisen ja kodista ilman lupaa poistumisen takia voisin rikkoa vaikka kaikki keittiötarvikkeeni.