Yksi askel eteen kaksi taakse


En ole pariin päivään päässyt kirjautumaan internettiin, koska on ilmaantunut uusi este vaihtoehtoisten bloggaajien tielle. Useat maamme hotellit vaativat, että nettiin pääsemiseksi on asuttavava Kuuban saaristomme ulkopuolella.

Hotellivirkailijat sanovat minulle, vaikka he ovat yhtä syntyperäisiä kuin minäkin, että tällä sinisellä kortillani ei pääse loikkaamaan kansainväliseen hämähäkinverkkoon. ”Se on säädös, joka on tullut ylhäältä”, nainen sanoi minulle ihan niinkuin semmoinen päätös olisi voitu tehdä jossain muualla kuin valtion hallinnossa. En usko, että voin muuttua ulkomaalaiseksi yhdessä yössä. Niinpä voin vain arvostella kieltoa ja tehdä julkiseksi tämän uuden apartheid- järjestelmän. Täytynee ottaa uudelleen esiin turistiasuni, vaikka tällä kertaa ehkä joudun opettelamaan niinkin vaikean kielen kuin unkari erehdyttääkseni pääsykorttien myyjiä.

Ehkä alan kierrellä hotelleissa ja pyytelen ulkomaalaisilta, että he ostaisivat minulle tuon minulta kielletyn avaimen, tuon pelastuksen, jota varten ”en saa olla kuubalainen”.

Pitkien veisten lyhyt yö

Ihmisiä odottamassa keppi tai veitsi tyynyn alla, että he jonain päivänä voisivat niitä käyttää. Katkeroitunutta vihaa niitä kohtaan, jotka joskus vasikoivat heidät, esti sen, että he saisivat paremman työpaikan tai aiheutti sen,että nuorin lapsi ei päässyt opiskelemaan yliopistoon. Niin monet odottavat mahdollista kaaosta, jotta he ehtisivät kostaa Toivon,että en olisi syntynyt tänä aikana, jolloin voi vain olla uhri tai uhripapin apulainen ja niin monet kaipaavat pitkien veisten yötä.

Paistinpannun tahdissa

Vanhat keittiövälineet, joilla olemme ruokkineet perheitämme ovat muuttuneet – tilanteen niin vaatiessa- vaalilipuksi, jota emme voi viedä uurnille ja siksi kädeksi, jota emme uskalla nostaa kokouksissa. Mikä tahansa esine käy, jos tilan käyttöä vaaditaan: kangas, joka on viety parvekkeelle, sanomalehti, joka jaetaan yleisölle ja kattila, joka soi muiden joukossa. Lusikoiden ja paistinpannujen metallinen kuoro tämän vuoden 1. toukokuuta kello 20:30 voi muodostua ääneksemme, jotta voimme sanoa sen, mikä meillä on juuttunut kurkkuun.

Matkustusrajoitukset Kuubaan ja sieltä pois ovat kestäneet liian kauan. Niinpä soitan kattilaani vanhempieni puolesta, jotka eivät koskaan ole päässeet ylittämään merta, joka erottaa meidät maailmasta. Soitan kattiloita myös omasta puolestani, koska viimeisenä kahtena vuotena olen päässyt matkustamaan vain virtuaalisesti.

Nopeutan lusikan rytmiä, kun ajattelen Teoa, joka olisi tuomittu pysyvään maasta poistumiseen, jos hän lähtisi maasta ennen kuin täyttää 18 vuotta. Kilistän Edgarin puolesta, joka on ollut nälkälakossa sen jälkeen, kun hänen maasta poistumisensa kiellettiin seitsemättä kertaa. Metallikonsertin lopuksi omistan pari nuottia Martalle, joka ei päässyt katsomaan vastasyntynyttä lapsenlastaan Floridaan.

Ehkä tämän paistinpannun hakkaamisen jälkeen siitä ei ole edes munien paistamiseen. Mutta tuon tarpeeellisen ”elintarvikkeen”, matkustamisen, vapaan liikkumisen ja kodista ilman lupaa poistumisen takia voisin rikkoa vaikka kaikki keittiötarvikkeeni.

Ulospäin

Amerikkojen huippukokous päättyi eilen ja vaikuttaa siltä, ettei se saanut aikaan pikaista kokousta parlamentissa eikä täysistuntoa puoleen keskuskomiteassa Obaman ehdotusten arvioimiseksi. ”Kuuban uudelle alulle” , sanoi pohjoisamerikkalainen presidentti Trinidad ja Tobagossa, mutta tänään Fidel Castron mietelmät käsittelivät vain Daniel Ortegan pitkää puhetta. Kotimaan lehtien toimittajat eivät ole lähteneet kadulle kyselemään kansan tuntoja ja eräs naapurini kutsuttiin Operación Caguairán- operaatioon  pohjoisen naapurin mahdollisen hyökkäyksen takia.

Koska on kyse merkittävästä tapahumasta, asukaskokouksessa, joka pidetäänn rakennuksessamme tänään, pitäisi käsitellä Kuuban ja Yhdysvaltojen uutta suhdetta. Kuitenkin valtuutettu puhuu mieluummin niskottelevista naapureista, jotka eivät heitä roskiaan jätesäiliöön, kuin kuulee mielipiteemme erimielisyyksien loppumisesta.

Poikani koulussa on opettajia, jotka toistavat, että ”Obama on kuin Bush, mutta mustaksi maalattu” ja katumainokset kutsuvat meitä yhä taisteluun imperialismia vastaan.

En tiedä, mitä ajatella siitä erosta, mitä ulkomaailmalle sanotaan ja siitä uuvuttavasta saarnasta, jota meille toitotetaan joka päivä. Silloin en voi olla asettamatta kyseenalaiseksi sitä, että kaikki nuo puheet ”rauhanlehvästä” ja valmiudesta käsitellä laajoja asiakokonaisuuksia ovat vain ulkomaailmalle  sanottuja sanoja, lauseita, jotka sanotaan kaukana meidän korvistamme.

Ja meille annettiin mikrofonit

Unohtumaton ilta tuo eilinen Centro Wilfredo Lam- keskuksessa, kiitos taiteillija Tania Brugueran performanssille. Interaktiivisessa installaatiossa oli keskussisäpihalla puhujankoroke, mikrofoneja ja valtava punainen verho. Kaikki halukkaat saivat minuutin verran käyttää estradia puhuakseen, mitä mieleen juolahtaa. Koska mikrofoneja ei ole paljon, oikeastaan en ole törmännyt yhteenkään sitten pikkupioneeri aikojeni, kun lausuin patrioottisia säkeitä, joten tartuin tilaisuuteen. Ystävieni ilmoituksesta valmistelin tekstin sananvapaudesta, sensuurista, blogeista ja tästä vikkelästä työkalusta Internetistä.

Kansallisten tv- kameroiden läsnäollessa ja ulkomaalaisten Havannan X Biennaalin kutsuvieraiden suojatessa meitä, kaikuivat huudot ”vapaus”, ”demokratia” ja jopa avoimia haasteita Kuuban viranomaisille. Muistan, että yksi kaksikymmentävuotias poika tunnusti minulle, että hän ei ikinä ollut tuntenut itseään vapaammaksi.

Tania antoi meille mikrofonit, meille, joiden ei ikinä ole annettu pitää omia puheita, vaan meidän on pitänyt kestää auringon paahteessa muiden puuduttavia puheita. Kyse oli taiteellisesta tapahtumasta, mutta sanamme eivät olleet leikkiä.

Kaikki olimme hyvin vakavia. Kyyhkynen laskeutui olkapäillemme, varmasti aivan yhtä harjoitettuna kuin silloin 50 vuotta sitten. Mutta kukaan meistä puhujista ei pitänyt itseään valittuna eikä kukaan meistä halunnut jäädä viideksi vuosikymmeneksi huutamaan mikrofooniin.

Kolmas kerta ei totta sano

Tällä kertaa he olivat suorempia: ”teille ei ole annettu matkustuslupaa”, sanoi minulle lyhyt rouva – melkein ystävällisesti pukeutuneena oliivinvihreään uniformuunsa. Matkustusluvan hakuprosessini päättyi nopeasti ja tuohan samaan, vanhaan kielteiseen vastaukseen. Pyysin virkailijalta selitystä, mutta hä oli vain suojakilpi minun vaatimusteni ja piilossa olevien pomojensa välissä.

Kun sain tiedoksi kieltävän vastauksen, muistelin Miguel Barnet :n lausuntoja parin kuukauden takaa. Kuuban kirjailjoiden ja taiteilijoiden liiton (UNEAC)  puheenjohtaja sanoi, että kaikki kuubalaiset voivat matkustaa lukuunottamatta niitä, joilla on selvittämättömiä asioita oikeuslaitoksen kanssa. Olen miettinyt koko päivän, onko minulla joku oikeusjuttu meneillään, mutta en millään voi muistaa mitään sellaista.Jopa riisinkeittimen, jonka sain velaksi säännöstellyiltä markkinoilta, olen maksanut kokonaan, vaikka se toimi vain kaksi kuukautta ennen kuin se meni kokonaan rikki.

Minua ei ole ikinä syytetty tuomioistuimessa ja siitä huolimatta minut on tuomittu siihen, etten ikinä pääse pois tältä saarelta. Tätä rajoitusta ei ole antanut mikään tuomari, enkä ole voinut valittaa siitä valamiehistön edessä, vaan se on tullut pääsyyttäjältä, jolla on täydet valtuudet ja joka johtaa Kuubaa. Tämä ankara viranhaltija on päättänyt, ettei se vanha nainen, joka istui vieressäni toimistossa kadulla 17 y K voi matkustaa, koska hänen poikansa karkasi lääkärinpalvelukseltaan ulkomailla. Myöskään se poika, joka istui nurkassa ei voi matkustaa, koska hänen isänsä, joka on urheilija, pelaa toisen lipun alla. Rangaistujen lista on pitkä ja syyt niin moininaisia, että voisimme perustaa suuren ”saarelle suljettujen” ryhmän. Harmi vain, että suuri enemmistö on hiljaa odottaen, että jonain päivänä heidän annetaan lähteä, aivan kuin joillekin annettaisiin palkinto hyvästä käytöksestä.

Ensimmäinen retkikohde meille, jotka emme matkustuslupaa saaneet voisi olla tuon viattoman UNEAC:n puheenjohtajan toimisto. Ehkä hän voisi selittää meille, mistä rikoksesta meidät on tuomittu.

* Lisätäkseni vielä yhden paperin kielteisten vastusten kokoelmaani, annan teille SIE: n viimeisimmän minulle antaman asiakirjan. Laitan tähän myös viisumini visas, muistuttaakseni teitä siitä, että minun ongelmani ei ole toiseen maahan pääseminen vaan omasta maastani lähteminen.

Lihamylly

Kun luette tätä kirjoitusta, istun maahanmuuttoviraston toimistossa Plazan kaupunginosassa. Sotilasuniformujen keskellä odottaa passini, joka odottaa matkustuslupaa, joka on kielletty minulta kahteen kertaan. Viime vuonna nämä tottelevaiset sotilaat, joiden tehtävänä on rajoittaa meidän liikkumavapauttamme, eivät ole sallineet minun hyväksyä kahta kansainvälistä kutsua. Heidän tietokannassaan ja minun nimeni vieressä on varmaan merkintä, joka tuomitsee minut jäämään saarelle. Tämän isukki-valtion omistuksenhaluinen logiikka pitää normaalina sitä, että rangaistuksena siitä, että kirjoitan blogia, he antavat minulle korvatillikan siitä hyvästä, että luulen itseäni vapaaksi ihmiseksi ja siksi en saa matkustuslupaa. Se, mitä vähiten toivon tänä byrokratian ja odotuksen täyttämänä perjantaina on se, että joku laittaa kätensä olkapäälleni sanoen: ”Erehdyimme kanssasi, voit jo lähteä”.

En usko heidän korjaavan ”virhettään” matkustuskieltoani koskien enkä ruoki vähäisintäkään toivoa siitä, että pääsisin nousemaan lentokoneeseen 29. maaliskuuta. Istun täällä inhottavassa odotushuoneessa talossa 17 ja K vain kahdesta syystä: osoittaakseni heille kovapäisyyteni ja vaatiakseni oikeuksiani.

Näytän heille viisumin, joka antaa minulle pääsyn useaan maailman maahan, kun taas ”he” jarruttavat minun matkustamistani. Odotan siellä varmana siitä, että jonain päivänä tämä koneisto, joka aon luotu tuottamaan voittoa ja luomaan ideologista uskollisuutta – johon tämä matkustuslupaprosessi on mennyt – lakkaa olemasta. Tunnustan teille, että en halua heidän antavan minun matkustaa almuna, vaan haaveilen enemmänkin siitä, että jo tänään joku tulee ilmoittamaan, että tämä mielivaltainen säännöstö on kumottu samalla, kun odotan kolmatta kielteistä vastausta. Minulla on ennakkotunne siitä, että matkustan Kuubasta silloin, kun kaikki voivat tehdä sen vapaasti ja siihen asti häiritsen teitä vaatimuksillani, blogikirjoituksillani ja kysymyksilläni.

Tässä on lomakkeet, jotka jouduin täyttämänn lupahakemuksena: Hoja 1 ja Hoja 2

Lisätty perjantaina 20. päivä klo 14.15.
Asian ratkaisu: taas kerran vastaus on : ei.