Keskiviikon haukut

Kello on yhdeksän aamulla ja virakailija vilkaisee kyllästyneenä kutsuamme, jonka esitämme poliisilaitoksen 21 ja C ovella. Hän jättää meidät odottamaan penkille n. 40 minuutiksi ja sillä aikaa Reinaldo ja minä käytämme aikaa hyväksemme ja puhumme asioista, joille arkipäivän pyöritys ei anna meille aikaa.

Varttia vailla neljä ja silloin miestäni viedään, häneltä kysytään ensiksi, onko hänellä kännykkää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen hänet tuodaan takaisin ja minut viedään toiseen kerrokseen.

Tapaaminen on lyhyt ja energinen. Meitä on kolme toimistossa ja solistina toimii Roqueksi esittäytynyt poliisi. Vieressäni istuu toinen, joka sanoo nimekseen Camilo. Kumpikin kertoo kuuluvansa sisäasianministeriöön. Heitä ei kuunteleminen kiinnosta, pöydällä on käsikirjoitus valmiina ja mikään ei heitä hämmennä. He ovat pelottelun ammattilaisia.

Tieisn jo aiheen: blogin kirjoittajien tapaamispäivä lähestyy ilman mitään salailua ja mainostamista. Olemme valmistelleet sitä jo puoli vuotta ja he sanovat minulle, että se on peruttava. Puoli tuntia myöhemmin, kun olemme jo kaukana uniformuista ja seinillä roikkuvista johtajien kuvista, kokoammme heidän sanansa yhteen.

Haluamme ilmoittaa Teille, että olette rikkoneet kaikki suvaitsevuuden rajat ollessanne yhteydessä vastavallankumouksellisten ”elementtien” kanssa. Se tekee Teidät arvottomaksi dialogiin Kuuban viranomaisten kanssa.

Seuraaviksi päiviksi suunniteltua tapahtumaa ei voida järjestää.

Me puolestamme taas teemme kaikkemme ja ryhdymme kaikkiin toimenpiteisiin ja teemme tarvittavat ilmoitukset. Tätä tapahtumaa, tänä kansakunnan hetkenä, kun olemme toipumassa kahdesta hurrikaanista, ei voida järjestää.

Roque päättää puheensä minulle melkein huutamalla ja minä käytän tilaisuutta hyväkseni kysymällä, saisinko kaiken kirjallisena. Minä kun olen blogin kirjoitaja, joka annan nimeni ja kuvani kaikelle , mitä teen, saa minut luulemaan, että kaikki haluavat antaa identiteettinsä sanomisilleen.

Mieheltä menevät pasmat sekaisin – eihänhän osannut odottaa näitä minun kirjastonhoitajan manioita paperien säilyttämiseen-. Hän lopettaa lukemisen ja huutaa minulle kovempaa ”heidän ei tarvitse antaa minulle mitään”.

Ennen kuin he heittävät minut sieltä ulos sanoen ”poistukaa kansalainen” pystyn heittämään heille, että he eivät voi allekirjoittaa minulle sitä, mitä he ovat minulle sanoneet, koska heillä ei ole siihen tarvittavaa rohkeutta. Sana ”pelkurit” tulee suustani miltei naurun ryöpsähdyksenä. Menen portaat alas ja kuulen, että tuoleja asetetaan paikoileen. Keskiviikko on päättynyt aikaisin.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s