Ja meille annettiin mikrofonit

Unohtumaton ilta tuo eilinen Centro Wilfredo Lam- keskuksessa, kiitos taiteillija Tania Brugueran performanssille. Interaktiivisessa installaatiossa oli keskussisäpihalla puhujankoroke, mikrofoneja ja valtava punainen verho. Kaikki halukkaat saivat minuutin verran käyttää estradia puhuakseen, mitä mieleen juolahtaa. Koska mikrofoneja ei ole paljon, oikeastaan en ole törmännyt yhteenkään sitten pikkupioneeri aikojeni, kun lausuin patrioottisia säkeitä, joten tartuin tilaisuuteen. Ystävieni ilmoituksesta valmistelin tekstin sananvapaudesta, sensuurista, blogeista ja tästä vikkelästä työkalusta Internetistä.

Kansallisten tv- kameroiden läsnäollessa ja ulkomaalaisten Havannan X Biennaalin kutsuvieraiden suojatessa meitä, kaikuivat huudot ”vapaus”, ”demokratia” ja jopa avoimia haasteita Kuuban viranomaisille. Muistan, että yksi kaksikymmentävuotias poika tunnusti minulle, että hän ei ikinä ollut tuntenut itseään vapaammaksi.

Tania antoi meille mikrofonit, meille, joiden ei ikinä ole annettu pitää omia puheita, vaan meidän on pitänyt kestää auringon paahteessa muiden puuduttavia puheita. Kyse oli taiteellisesta tapahtumasta, mutta sanamme eivät olleet leikkiä.

Kaikki olimme hyvin vakavia. Kyyhkynen laskeutui olkapäillemme, varmasti aivan yhtä harjoitettuna kuin silloin 50 vuotta sitten. Mutta kukaan meistä puhujista ei pitänyt itseään valittuna eikä kukaan meistä halunnut jäädä viideksi vuosikymmeneksi huutamaan mikrofooniin.

Mainokset

Kolmas kerta ei totta sano

Tällä kertaa he olivat suorempia: ”teille ei ole annettu matkustuslupaa”, sanoi minulle lyhyt rouva – melkein ystävällisesti pukeutuneena oliivinvihreään uniformuunsa. Matkustusluvan hakuprosessini päättyi nopeasti ja tuohan samaan, vanhaan kielteiseen vastaukseen. Pyysin virkailijalta selitystä, mutta hä oli vain suojakilpi minun vaatimusteni ja piilossa olevien pomojensa välissä.

Kun sain tiedoksi kieltävän vastauksen, muistelin Miguel Barnet :n lausuntoja parin kuukauden takaa. Kuuban kirjailjoiden ja taiteilijoiden liiton (UNEAC)  puheenjohtaja sanoi, että kaikki kuubalaiset voivat matkustaa lukuunottamatta niitä, joilla on selvittämättömiä asioita oikeuslaitoksen kanssa. Olen miettinyt koko päivän, onko minulla joku oikeusjuttu meneillään, mutta en millään voi muistaa mitään sellaista.Jopa riisinkeittimen, jonka sain velaksi säännöstellyiltä markkinoilta, olen maksanut kokonaan, vaikka se toimi vain kaksi kuukautta ennen kuin se meni kokonaan rikki.

Minua ei ole ikinä syytetty tuomioistuimessa ja siitä huolimatta minut on tuomittu siihen, etten ikinä pääse pois tältä saarelta. Tätä rajoitusta ei ole antanut mikään tuomari, enkä ole voinut valittaa siitä valamiehistön edessä, vaan se on tullut pääsyyttäjältä, jolla on täydet valtuudet ja joka johtaa Kuubaa. Tämä ankara viranhaltija on päättänyt, ettei se vanha nainen, joka istui vieressäni toimistossa kadulla 17 y K voi matkustaa, koska hänen poikansa karkasi lääkärinpalvelukseltaan ulkomailla. Myöskään se poika, joka istui nurkassa ei voi matkustaa, koska hänen isänsä, joka on urheilija, pelaa toisen lipun alla. Rangaistujen lista on pitkä ja syyt niin moininaisia, että voisimme perustaa suuren ”saarelle suljettujen” ryhmän. Harmi vain, että suuri enemmistö on hiljaa odottaen, että jonain päivänä heidän annetaan lähteä, aivan kuin joillekin annettaisiin palkinto hyvästä käytöksestä.

Ensimmäinen retkikohde meille, jotka emme matkustuslupaa saaneet voisi olla tuon viattoman UNEAC:n puheenjohtajan toimisto. Ehkä hän voisi selittää meille, mistä rikoksesta meidät on tuomittu.

* Lisätäkseni vielä yhden paperin kielteisten vastusten kokoelmaani, annan teille SIE: n viimeisimmän minulle antaman asiakirjan. Laitan tähän myös viisumini visas, muistuttaakseni teitä siitä, että minun ongelmani ei ole toiseen maahan pääseminen vaan omasta maastani lähteminen.

Lihamylly

Kun luette tätä kirjoitusta, istun maahanmuuttoviraston toimistossa Plazan kaupunginosassa. Sotilasuniformujen keskellä odottaa passini, joka odottaa matkustuslupaa, joka on kielletty minulta kahteen kertaan. Viime vuonna nämä tottelevaiset sotilaat, joiden tehtävänä on rajoittaa meidän liikkumavapauttamme, eivät ole sallineet minun hyväksyä kahta kansainvälistä kutsua. Heidän tietokannassaan ja minun nimeni vieressä on varmaan merkintä, joka tuomitsee minut jäämään saarelle. Tämän isukki-valtion omistuksenhaluinen logiikka pitää normaalina sitä, että rangaistuksena siitä, että kirjoitan blogia, he antavat minulle korvatillikan siitä hyvästä, että luulen itseäni vapaaksi ihmiseksi ja siksi en saa matkustuslupaa. Se, mitä vähiten toivon tänä byrokratian ja odotuksen täyttämänä perjantaina on se, että joku laittaa kätensä olkapäälleni sanoen: ”Erehdyimme kanssasi, voit jo lähteä”.

En usko heidän korjaavan ”virhettään” matkustuskieltoani koskien enkä ruoki vähäisintäkään toivoa siitä, että pääsisin nousemaan lentokoneeseen 29. maaliskuuta. Istun täällä inhottavassa odotushuoneessa talossa 17 ja K vain kahdesta syystä: osoittaakseni heille kovapäisyyteni ja vaatiakseni oikeuksiani.

Näytän heille viisumin, joka antaa minulle pääsyn useaan maailman maahan, kun taas ”he” jarruttavat minun matkustamistani. Odotan siellä varmana siitä, että jonain päivänä tämä koneisto, joka aon luotu tuottamaan voittoa ja luomaan ideologista uskollisuutta – johon tämä matkustuslupaprosessi on mennyt – lakkaa olemasta. Tunnustan teille, että en halua heidän antavan minun matkustaa almuna, vaan haaveilen enemmänkin siitä, että jo tänään joku tulee ilmoittamaan, että tämä mielivaltainen säännöstö on kumottu samalla, kun odotan kolmatta kielteistä vastausta. Minulla on ennakkotunne siitä, että matkustan Kuubasta silloin, kun kaikki voivat tehdä sen vapaasti ja siihen asti häiritsen teitä vaatimuksillani, blogikirjoituksillani ja kysymyksilläni.

Tässä on lomakkeet, jotka jouduin täyttämänn lupahakemuksena: Hoja 1 ja Hoja 2

Lisätty perjantaina 20. päivä klo 14.15.
Asian ratkaisu: taas kerran vastaus on : ei.

Korjausilmoitus

Nyt kerrankin käytän kansankokousten ja työpaikkatapaamisten kieltä sanoakseni teille, että ”Generación Y” :n toisen vuosipäivänän kunniaksi yritän työstää merkittäviä uudistuksia blogiini. Nyt tämän työn alkuvaiheessa sattui tekninen tapaturma

Nyt kun en voi luvata tehokkuutta tai nopeutta huoltotöissä, minun on pakko ilmoittaa pakkolomautuksesta kommenttien kirjoittajille. Kukaan älköön joutuko paniikkiin, oli jotain, mikä ei toiminut, mutta mitään ei ole menetetty.

Tarkoituksenani on muodostaa keskustelufoorumi, jonka puitteissa ne, jotka eivät ole kiinnostuneita julkaisemistani kirjoituksista, voisivat osallistua. Yritän myös yhdistää tämän blogin sosiaalisiin verkkoihin, joista on tullut tuiki tarpeellisia viime kuukausina. Tätä tarkoitusta varten minulla on vain hidas ja sensuroitu nettiyhteys hotelleilta käsin ja yhteistyökumppanieni tuki ympäri maailmaa.

Nyt kun blogiin taas pääsee, komenttien osuus on väliaikaisesti kiinni, jotta tietokannat saadaan optimisoitua niin, ettei mitään mene hukkaan. Tällä hetkellä voitte jatkaa keskustelua sivuilla http://vocescubanas.com/generaciony/ tai   http://generaciony.posterous.com/.

Olen kiitollinen parannusehdotuksistanne, software-  ja keskustelupalstan käyttöä koskevista neuvoista ja erityisesti haluan pyytää teitä käyttämään tätä aikaa uusien ideoiden ja argumenttien muodostamiseen ja lopullisesti hylkäämään sanallisen väkivallan.

Valmiina Everestille

Nyt on jo kulunut jo neljä kuukautta siitä, että talossani ei ole hissiä. Kerroksia on neljätoista ylös- ja alas päin eikä mitään päivämäärää ole annettu tuon vekottimen saapumiselle. Asennus noudattaa kuubalaista aikataulua, joka muistuttaa niitä kilpikonnia, jotka tarvitsevat tunteja ja tunteja edetäkseen muutamia metrejä. Aina tulee esiin jotain, mikä viivästyttää uusien venäläisten hissien asentamista ja jalkani alkavat muistuttaa alppikiipeilijän jalkoja.

Jos joskus huomaatte, että blogin rytmitys vastaa niitä kahdeksaa askelmaa, jotka muodostavat portaitteni jokaisen osuuden, älkää olko huolissanne, tästäkin Generación Y tulee selviytymään voittajana.

Kuva: minä alppikiipeilijän aikanani