Pitkien veisten lyhyt yö

Ihmisiä odottamassa keppi tai veitsi tyynyn alla, että he jonain päivänä voisivat niitä käyttää. Katkeroitunutta vihaa niitä kohtaan, jotka joskus vasikoivat heidät, esti sen, että he saisivat paremman työpaikan tai aiheutti sen,että nuorin lapsi ei päässyt opiskelemaan yliopistoon. Niin monet odottavat mahdollista kaaosta, jotta he ehtisivät kostaa Toivon,että en olisi syntynyt tänä aikana, jolloin voi vain olla uhri tai uhripapin apulainen ja niin monet kaipaavat pitkien veisten yötä.

Mainokset

Paistinpannun tahdissa

Vanhat keittiövälineet, joilla olemme ruokkineet perheitämme ovat muuttuneet – tilanteen niin vaatiessa- vaalilipuksi, jota emme voi viedä uurnille ja siksi kädeksi, jota emme uskalla nostaa kokouksissa. Mikä tahansa esine käy, jos tilan käyttöä vaaditaan: kangas, joka on viety parvekkeelle, sanomalehti, joka jaetaan yleisölle ja kattila, joka soi muiden joukossa. Lusikoiden ja paistinpannujen metallinen kuoro tämän vuoden 1. toukokuuta kello 20:30 voi muodostua ääneksemme, jotta voimme sanoa sen, mikä meillä on juuttunut kurkkuun.

Matkustusrajoitukset Kuubaan ja sieltä pois ovat kestäneet liian kauan. Niinpä soitan kattilaani vanhempieni puolesta, jotka eivät koskaan ole päässeet ylittämään merta, joka erottaa meidät maailmasta. Soitan kattiloita myös omasta puolestani, koska viimeisenä kahtena vuotena olen päässyt matkustamaan vain virtuaalisesti.

Nopeutan lusikan rytmiä, kun ajattelen Teoa, joka olisi tuomittu pysyvään maasta poistumiseen, jos hän lähtisi maasta ennen kuin täyttää 18 vuotta. Kilistän Edgarin puolesta, joka on ollut nälkälakossa sen jälkeen, kun hänen maasta poistumisensa kiellettiin seitsemättä kertaa. Metallikonsertin lopuksi omistan pari nuottia Martalle, joka ei päässyt katsomaan vastasyntynyttä lapsenlastaan Floridaan.

Ehkä tämän paistinpannun hakkaamisen jälkeen siitä ei ole edes munien paistamiseen. Mutta tuon tarpeeellisen ”elintarvikkeen”, matkustamisen, vapaan liikkumisen ja kodista ilman lupaa poistumisen takia voisin rikkoa vaikka kaikki keittiötarvikkeeni.

Ulospäin

Amerikkojen huippukokous päättyi eilen ja vaikuttaa siltä, ettei se saanut aikaan pikaista kokousta parlamentissa eikä täysistuntoa puoleen keskuskomiteassa Obaman ehdotusten arvioimiseksi. ”Kuuban uudelle alulle” , sanoi pohjoisamerikkalainen presidentti Trinidad ja Tobagossa, mutta tänään Fidel Castron mietelmät käsittelivät vain Daniel Ortegan pitkää puhetta. Kotimaan lehtien toimittajat eivät ole lähteneet kadulle kyselemään kansan tuntoja ja eräs naapurini kutsuttiin Operación Caguairán- operaatioon  pohjoisen naapurin mahdollisen hyökkäyksen takia.

Koska on kyse merkittävästä tapahumasta, asukaskokouksessa, joka pidetäänn rakennuksessamme tänään, pitäisi käsitellä Kuuban ja Yhdysvaltojen uutta suhdetta. Kuitenkin valtuutettu puhuu mieluummin niskottelevista naapureista, jotka eivät heitä roskiaan jätesäiliöön, kuin kuulee mielipiteemme erimielisyyksien loppumisesta.

Poikani koulussa on opettajia, jotka toistavat, että ”Obama on kuin Bush, mutta mustaksi maalattu” ja katumainokset kutsuvat meitä yhä taisteluun imperialismia vastaan.

En tiedä, mitä ajatella siitä erosta, mitä ulkomaailmalle sanotaan ja siitä uuvuttavasta saarnasta, jota meille toitotetaan joka päivä. Silloin en voi olla asettamatta kyseenalaiseksi sitä, että kaikki nuo puheet ”rauhanlehvästä” ja valmiudesta käsitellä laajoja asiakokonaisuuksia ovat vain ulkomaailmalle  sanottuja sanoja, lauseita, jotka sanotaan kaukana meidän korvistamme.